Yhteiskunnan tarjoamat palvelut ja etuudet ovat usein riippuvaisia henkilön statuksesta: onko työssä, työtön, yrittäjä, opiskelemassa, perhevapaalla tai jotain muuta? Statuksilla, lainsäädännöllä ja niistä riippuvilla etuuksilla rajataan ja ohjataan ihmisten toimintaa. Työttömällä on oikeus työttömyysetuuteen, mutta opiskelu työttömyyden aikana vaatii yleensä työllisyysviranomaisen luvan. Opiskelija saa opintotukea, mutta palkkatyön tekemistä rajoitetaan tulorajoin. Yrittäjällä on vapaus määritellä oma työnsä ja aikataulunsa, mutta hänen pitää myös huolehtia omasta sosiaaliturvastaan. Listaa voisi jatkaa pitkään.
Freelanceria on sen sijaan vaikea lokeroida. Hän voi olla yhtenä päivänä työntekijä, toisena laskutuspalvelua käyttävä kevytyrittäjä, kolmantena apurahataiteilija, neljäntenä työtön ja viidentenä opiskelija. Usein freelancerilla on monta samanaikaista statusta, niin arkipäivän elämässä kuin lainsäädännössäkin. Yhteiskunnan tukiverkkoja ei kuitenkaan ole suunniteltu tällaiseen tilanteeseen. Pahimmassa tapauksessa verkossa on freelancerin kokoinen reikä, kun eri hallinnonalat määrittelevät statukset ristiin. Henkilö voi esimerkiksi olla verottajan silmissä työntekijä mutta sosiaaliturva- ja työlainsäädännön mukaan yrittäjä (Kulttuurialan liittojen neuvottelukunta 2022, 5).
Media- ja tapahtuma-alat ovat suurelta osin projekti- ja pätkätyöluonteisia. Valtaosa työntekijöistä työskentelee juuri freelancer-tyyppisissä työsuhteissa, mikä on etenkin alalla vasta aloittavalle haastavaa. Työnantajia voi olla paljon, ja töitä tehdään runsaasti myös omien yritysten kautta, toiminimipohjalta tai erilaisten apurahojen ja tukien turvin. Työn ja toimeentulon epävarmuus ja kausiluonteisuus ovat tyypillisiä luoville aloille.
Freelancer, itsensätyöllistäjä vai keikkatyöläinen?
Arkipuheessa sekoitetaan usein itsensätyöllistäjä ja freelancer. Määritelmät ovat jonkin verran liukuvia, ja suppeasti freelancer-termin voidaan käsittää kuvaavan yrittäjää, jolla ei ole yritystä vaan joka tekee toimeksiantosopimuksella ansiotyötä olematta työsuhteessa. Toisaalta moni puhtaasti keikkatyötä verokortilla tekevä kutsuu myös itseään freelanceriksi. Tilastokeskus on käyttänyt freelancerista määritelmää, jonka mukaan freelancerit voivat toimia palkkiota tai palkkaa vastaan työsuhteessa tai oman yrityksen tai toiminimen kautta. Lähtökohtaisesti freelancerilla on useita toimeksiantajia. Tilastokeskuksen mukaan itsensätyöllistäjää voi pitää kattokäsitteenä, jonka alle lukeutuvat freelancereiden lisäksi yksinyrittäjät, ammatinharjoittajat ja apurahansaajat. (Pärnänen & Sutela 2014, 7–8.)
Joka tapauksessa määritelmien ja nimikkeiden lukumäärä ja monimerkityksellisyys korostavat lokeroinnin vaikeutta ja lisäävät riskiä epäjohdonmukaisten viranomaistulkintojen tekemiseen esimerkiksi suhteessa henkilön työttömyys- ja sosiaaliturvaan. Ongelma tiedostetaan laajasti, ja sitä on pyritty ratkaisemaan muun muassa selkeyttämällä kevytyrittäjyyden suhdetta työttömyysturvaan. Kokonaisuus on kuitenkin niin monimutkainen, että syvällisempää rakenteiden muokkausta tulisi jatkaa. Suomen Yrittäjät esimerkiksi on ehdottanut kaikkien työntekoon liittyvien statusten seulomista ja epäselvyyksien poistamista niiden väliltä. Suomen Yrittäjien mukaan tällä tavoin henkilön olisi helpompi ymmärtää, mitkä oikeudet ja velvollisuudet koskevat häntä, jos hän olisi mahdollisimman monessa lainsäädännössä samalla statuksella. (Suomen Yrittäjät 2021.)
Itsensätyöllistämistä sekä freelancer- ja keikkatyön tekemistä on pidetty perinteisesti ”epätyypillisenä työnä”. 1990-luvun laman jälkeen epätyypillisestä on kuitenkin tullut entistä tyypillisempää, ja työurat ja elämänkulut ovat moninaistuneet. Työtehtävät, työvälineet, tavoitteet, työn tekemisen tavat sekä koko työn sisältö ja merkityksellisyys ovat mullistuneet. Työstä on tullut pirstaloitunutta, monessa tapauksessa aikaan ja paikkaan sitomatonta. Tehokkuusvaatimukset ja kansainvälistyminen ovat lyöneet leimansa työhön. Varsinkin nuoremmille sukupolville työ itsessään ei ole enää arvo, vaan työn tulee olla eettisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti hyväksyttävää.
Teemu Vauhkosen ja Tommi Hoikkalan mukaan epätyypillisten työsuhteiden lisääntyminen on saattanut heikentää nuorten asemaa työmarkkinoilla, mutta se ei kuitenkaan ole pelkästään kielteinen ilmiö. Määräaikaisten työtehtävien lisääntyminen on saattanut madaltaa työmarkkinoille pääsemisen kynnystä ja auttaa näin kerryttämään myös tarvittavaa työkokemusta. (Vauhkonen & Hoikkala 2020, 18–21.)
Pakkoyrittäjyys ja keikkatyön riskit
Itsensätyöllistäjien ja freelancereiden kohdalla puhutaan usein myös pakkoyrittäjyydestä tai vastentahtoisesta pätkätyöstä, joihin ajaudutaan, kun esimerkiksi vakituista palkkatyötä ei ole tarjolla ja yritystoiminta tai keikkatyöt ovat ainoa tapa työllistyä (mm. Pärnänen & Sutela 2014, 29–30). Media- ja tapahtuma-aloilla on myös tyypillistä, että työn tilaajat edellyttävät työn laskuttamista verokortilla työskentelyn sijaan. Usein työstä tai yritystoiminnasta saatava korvaus ei riitä elämiseen, vaan toimeentuloa joudutaan täydentämään yhteiskunnan tarjoamilla tuilla, kuten työttömyyskorvauksella (Jonker-Hoffrén, Sippola & Ojala 2019). Työttömyysturvamalli – ja oikeastaan koko käsitys suomalaisesta työelämästä – perustuu kuitenkin ajatukseen kuukausipalkkaisesta työstä, jota tehdään toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella. Todellisuudessa määräaikaiset työsuhteet ja toimeksiannot ovat arkipäivää.
Oman yrityksen perustamiseen liittyy monia statuksiin ja etuuksiin liittyviä riskitekijöitä, kuten muutos työntekijästä yrittäjäksi työttömyysturvan piirissä. Varsinaisen yritystoiminnan vaihtoehdoksi on syntynyt laskutuspalveluita ja niin sanottuja kevytyrittäjyyspalveluita. Niiden liikeideana on tarjota ”helppoa tapaa laskuttaa ilman omaa yritystä” (mm. Ukko.fi 2022). Ne tosin ovat usein varsin kalliita käyttää, niihin liittyy verotuksellisesti epäedullisia piirteitä, ja niidenkin suhde muun muassa työttömyysturvaan ja ansiosidonnaiseen päivärahaan on epävarma. Parhaiten kevytyrittäjyys sopiikin yritystoimintaa vasta testaaville tai selkeästi sivutoimisille yrittäjille.
Työttömyysturvan näkökulmasta laskutettava keikkatyö on tietynlainen riski. Kaupallisen laskutuspalvelun ja kevytyrittäjyyspalvelun käyttö rinnastetaan työttömyysturvassa nykyään yrittäjyyteen. Olennaista on huomioida toiminnan laajuus eli se, onko kyse sivu- vai päätoimisesta yrittäjyydestä. Sivutoimisen (kevyt)yrittäjän on mahdollista hakea työttömyysetuutta palkansaajakassasta, kun taas päätoimisen yrittäjän työttömyysturva perustuu YEL-maksuun ja yrittäjäkassan jäsenyyteen. Lähtökohtaisesti päätoiminen yrittäjä ei voi saada työttömyysetuutta, koska työttömyysturvalla ei voi kattaa yrittäjäriskiä. (Kulttuurialan liittojen neuvottelukunta 2022, 30–33; Ukko.fi 2022.) Yritystoiminnan sivu- tai päätoimisuuden määrittelee työllisyysviranomainen, ja pahimmillaan laskutettavan keikkatyön vastaanottaminen voi viedä oikeuden työttömyysturvaan tai ainakin viivästyttää merkittävästi korvausten saamista erilaisiin selvityspyyntöihin vastaamisen ja vastausten käsittelyn takia. Siksi olisi tarpeen selvittää keinoja, joilla keikkatyön vastaanottamisen kynnystä voidaan madaltaa työn suorittajan näkökulmasta turvallisella tavalla.
Piiloon jäävät statukset
Re:act-hankkeessa on kerätty tietoa siihen osallistuneiden nuorten työllisyys- ja opiskelustatuksista ja niiden muutoksista osallistumisen eri vaiheissa (Taulukko 1). Tarkastelun kohteena ovat olleet osallistumisen alku- ja loppustatusten lisäksi toimenpiteen aikana vallinneet statukset ja niiden muutokset. Alku- ja loppupiste harvoin osuu yksiin freelancerin työkeikkojen kanssa, ja pelkästään lopetushetken työllisyystilannetta tuijottamalla kokonaiskuva jää vaillinaiseksi. Siksi on tärkeää pystyä tarkastelemaan statusmuutoksia myös muina ajankohtina, jotta hankkeen todellinen vaikuttavuus tulisi esiin.
TAULUKKO 1: Re:act-hankkeeseen osallistuneiden nuorten työllisyys- ja opiskelustatus osallistumisen alussa, keskivaiheella ja lopussa.
| Alkuvaihe | % | Keskivaihe | % | Loppuvaihe | % | |
|---|---|---|---|---|---|---|
| Työtön | 38 | 48 % | 5 | 6 % | 16 | 20 % |
| Oman alan työ | 4 | 5 % | 16 | 20 % | 13 | 17 % |
| Oman alan keikkatyö | 0 | 0 % | 21 | 26 % | 15 | 19 % |
| Oman alan palkkatukityö | 17 | 21 % | 15 | 19 % | 6 | 8 % |
| Oman alan työkokeilu | 6 | 8 % | 4 | 5 % | 2 | 2 % |
| Oman alan yrittäjä | 1 | 1 % | 1 | 1 % | 2 | 2 % |
| Kansanopisto | 2 | 2 % | 0 | 0 % | 0 | 0 % |
| Opiskelu | 1 | 1 % | 4 | 5 % | 17 | 21 % |
| Muun alan työ | 10 | 13 % | 14 | 18 % | 9 | 11 % |
| Muun alan työkokeilu | 1 | 1 % | 0 | 0 % | 0 | 0 % |
| Yhteensä | 80 | 100 % | 80 | 100 % | 80 | 100 % |
Lyhyiden työkeikkojen tekemisen tärkeys korostuu keikkatyö- ja freelancer-pohjaisilla aloilla, sillä tulevien töiden perusta luodaan niissä. Niillä osoitetaan kollegoille ja työnantajille omaa osaamista ja samalla myös opitaan itse työn tekemistä. Muutaman päivän hätäapusijaistus tv-sarjan kuvauksissa voi poikia tulevaisuudessa pidempiä sopimuksia uusiin tuotantoihin.
Hankkeessa on ollut mukana kaikkiaan 80 alle 30-vuotiasta, media-, tapahtuma- ja luoville aloille suuntautunutta nuorta. Näistä 48 % oli hankkeessa aloittaessaan työttömänä, 30 % työvoimapoliittisessa toimenpiteessä (palkkatuki, työkokeilu) ja 13 % vajaatyöllisenä muissa kuin oman alan töissä (esimerkiksi kahvilassa tai ruokakaupassa). Loput 9 % olivat kansanopistossa, tekivät oman alan työtä mutta eivät työllistyneet riittävästi tai heillä oli yritystoimintaa, joka ei riittänyt työllistämään kokoaikaisesti.
Hankkeen keskivaiheilla työttömien määrä oli tippunut 6 %:iin ja oman alan töitä kokoaikaisesti tekevien määrä noussut 20 %:iin. Erityisen kiinnostava ryhmä oli oman alan määräaikaisia ja keikkatöitä tehneiden määrä, joka nousi 26 %:iin osallistujista (aloittaessa 0 %). Muiden ryhmien osuudet pysyivät suunnilleen ennallaan. Lopetusvaiheessa tapahtui useampi merkillepantava käänne: työttömien määrä palasi korkeammalle tasolle (20 %), ja oman alan määräaikaista työtä ja keikkatyötä tekevien määrä tippui (19 %). Työvoimapoliittisessa toimenpiteessä olevien määrä tippui kymmeneen %:iin, ja 21 % oli aloittanut jatko-opinnot.
Analyysissa ilmeni, että eri statusryhmien välillä tapahtui paljon liikettä ryhmästä toiseen. Koko hankkeen ajan työttöminä olleiden määrä oli vain 5 % koko kohderyhmästä, ja liikettä tapahtui etenkin aloitusvaiheen työttömien ryhmästä oman alan työllisiin ja jatko-opintoihin: hankkeessa aloittaessaan työttöminä olleista 47 % oli lopettaessaan töissä ja 26 % opiskelemassa. Työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen osallistuneiden kohdalla työllistyminen oli jonkin verran vähäisempää: 33 % tästä ryhmästä oli työllisenä lopettaessaan hankkeeseen osallistumisen.
Luvuista voisi vetää johtopäätöksen, että työttömänä hankkeessa aloittaneet ovatkin olleet tosiasiallisesti paremmassa asemassa työmarkkinoilla kuin työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen osallistuneet. Palkkatuella tai työkokeilussa olevilla nuorilla on usein keskimääräistä pidempi työttömyyshistoria, jonka takana on erilaisia syitä. Re:actiin osallistuneista nuorista moni oli lisäksi Helsingin kaupungin palkkatukipaikoissa, ja niihin päästäkseen nuorenkin henkilön on pitänyt olla vähintään 6–12 kuukautta työttömänä. Työnhakutaidoissa, osaamisessa tai motivaatiossa on saattanut olla jo valmiiksi puutteita, jotka selittävät myös ongelmia jatkotyöllistymisen kanssa. Toisaalta suhteellisesti suuri työttömien osuus voi myös kertoa siitä, että nuorille ei ole osattu tarjota oikeanlaista tukea hankkeessa tai työpaikalla. Työvoimapoliittiseen toimenpiteeseen osallistuneiden ryhmän sisällä on kuitenkin myös useita nuoria, jotka ovat tehneet hankkeeseen osallistumisen aikana erilaisia keikkatöitä, vaikka lopetushetken status onkin ”työtön”. Tällöin tilanne onkin tosiasiallisesti parempi, sillä mikäli työkeikan on hoitanut hyvin, töitä tarjotaan todennäköisesti tulevaisuudessakin.
Luvuissa näkyy selvästi myös media-, tapahtuma- ja luovien alojen kausiluonteisuus. Etenkin kesällä Suomi on täynnä tapahtumia, ja suuri osa elokuvista, tv-sarjoista ja muusta av-sisällöstä kuvataan kesäkuukausien aikana. Määräaikaisia ja keikkatöitä on tällöin myös runsaasti tarjolla, ja niiden määrä tipahtaa nopeasti syksyyn tultaessa. Re:actin kohdalla hankkeen sydänaikaa ovat olleet kevät ja kesä 2022, jolloin kaikki mahdolliset työntekijät on revitty töihin. Hankkeen loppu puolestaan osuu syksyyn 2022, ja alan kausityöttömyys näkyy tilastossa. Samoin opiskelupaikan saaneet nuoret ovat siirtyneet syksyllä opiskelijoiksi.
Tukitoimia kohdentamalla resurssit järkevämpään käyttöön
Media-, tapahtuma- ja luovilla aloilla on tyypillistä, että alalla toimivilla henkilöillä on nopeasti muuttuvia ja päällekkäisiä statuksia. Tämä vaikeuttaa myös tilastointia ja erilaisten toimenpiteiden vaikuttavuuden arviointia. Mekaanisten työllisyysstatustilastojen sijaan on hyvä tarkastella työllistymisen laatua, jotta oikeanlaisia palveluita ja tukimuotoja voidaan kehittää ja kohdentaa. Jos työ koostuu alle kahden viikon mittaisista pätkistä tai on sen laatuista, että työvoimahallinnon järjestelmät eivät sitä tunnista, työn tekemisestä ja aktiivisuudesta ei välttämättä jää riittävää jälkeä viranomaisille.
Henkilö, joka sattuu olemaan tarkasteluajankohtana työttömänä, ei välttämättä ole intensiivisten tukitoimien tarpeessa, vaan hän saattaa tarvita vain rahallista tukea satunnaisiin työttömyysjaksoihin. Se, että työn tekemisen tapa on jollakin alalla, kuten media- ja tapahtuma-aloilla, tyypillisesti jaksottaista ja koostuu pätkistä, johtuu alan rakenteista. Jotta osaavaa työvoimaa on saatavilla jatkossakin, työ- ja työttömyysjaksojen vuorottelusta ja työttömyysetuuksien byrokratiasta olisi tehtävä mahdollisimman sujuvaa – aina siihen asti, että alan toimintatavat ovat muuttuneet jatkuvia työsuhteita suosiviksi. Jos työttömyysjaksoista tulee liian hankalia, osaavat työntekijät karkaavat herkästi muihin töihin.
Lisäksi tosiasiallisesti työllisiin henkilöihin ei kannata tuhlata työllisyyspalveluiden niukkoja resursseja. Sen sijaan työllisyysviranomaisten tulisi oppia tunnistamaan herkästi, onko henkilön työura menossa parempaan suuntaan vai taantumassa. Ensin mainittu ryhmä löytää yleensä omatoimisesti ammattitaitonsa mukaista työtä, ja tämän ymmärtämiseksi työllisyyspalveluissa täytyisi tuntea erilaisten ammattialojen todellisuutta. Esimerkiksi media-, tapahtuma- ja luovat alat toimivat kausiluonteisesti, työtä tehdään intensiivisesti ja työkeikkojen väliin jää välillä työttömyysjaksoja. Mitä hyväksyttävämpiä ne ovat sosiaalisesti ja hallinnollisesti ja mitä vähemmän alan työmarkkinoiden toiminnasta johtuvat säännölliset statusmuutokset aiheuttavat tarpeetonta työtä ja huolta ihmisille, sen helpompaa niiden käsittely on myös työllisyysviranomaisille. Ja jotta siihen päästään, tarvitaan täydellinen statusten perkaus ja remontti.
Lähteet
Jonker-Hoffrén, P., Sippola, M. & Ojala, S. 2019. Työmarkkinat koostuvat joustavista ihmisistä (tuni.fi). Artikkeli Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan Alusta!-verkkojulkaisussa 31.1.2019. [Viitattu 21.9.2022].
Kulttuurialan liittojen neuvottelukunta. 2022. Keikkatyöläisen sosiaaliturvaopas (pdf). Anna-Sofia Nieminen (toim.).
[Viitattu 21.9.2022].
Pärnänen, A. & Sutela, H. 2014. Itsensätyöllistäjät Suomessa 2013 (pdf). Tilastokeskus. [Viitattu 21.9.2022].
Suomen Yrittäjät. 2021. Kevytyrittäjyys aiheuttaa edelleen sekaannuksia – Tästä siinä on kyse: Asiantuntija painottaa yhtä veroseikkaa (yrittajat.fi). Verkkouutinen 3.9.2021. [Viitattu 21.9.2022].
UKKO.fi. 2022. Kevytyrittäjän etusivu (ukko.fi). Verkkosivusto.
SLP Group Oy. [Viitattu 21.9.2022].
Vauhkonen, T. & Hoikkala, T. 2020. Syrjäytymisen lasku. Tutkimus syrjäytymisestä, sen kustannuksista ja kohdennetun nuorisotyön vaikuttavuudesta (pdf). Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 153, Kenttä.
[Viitattu 21.9.2022].
